A new fantastic point of view

Oon nyt asunut n. 1½ vuotta soluasunnossa, yhteensä siis, kahdessa erillisessä. Molemmat alueellisen opiskelija-asuntoyhtiön soluja, eli yksityistä halvempia. Ensimmäisen vuokrasopimuksen allekirjoitin sika säkissä -meiningillä, silloin oli pakko. Toista, eli tätä nykyistä, asuntoa pääsin katsomaankin etukäteen. Asuminen näissä on ollut tosi erilaista, lähinnä siis kämppisten takia. 1. solussa en ollut melkein missään tekemisessä kämppisten kanssa, nykyään tehdään vaikka mitä yhdessä ja koordinoidaankin paljon useammin. Nyt kuitenkin asiaan.

Soluasunnon hyvät ja huonot puolet (ei kattava lista):

Plussat:

-Kaikkea ei tarvitse hommata itse, riittää esim. että keittiössä on yksi mikro, taloudessa yksi imuri jne.

-On joku jolle puhua päivän tapahtumista (mikäli siis kämppisten kannssa sama suhde kuin mulla solussa #2)

-Suuremmat (siivous- tms.) projektit voi tehdä yhdessä

-Jos jokin hätä (esim. nälkä) yllättää, voi solukaveri tarvittaessa auttaa tässä

-Ei tarvitse itse olla vastuussa kaikesta, eikä pelota siis niin paljon yölläkään kun ei yksin nuku

-Kämppään liittyvissä ongelmissa voi yhdessä pohtia että mitenkäs tästä selvittäisiin
-Edelliseen liittyen, apu on aina lähellä

-Tulee pidettyä keittiö yms. siistimpänä kun ei asu yksin

-Roskia ei tarvitse viedä joka kerta, ei myöskään imuroida kuin vuoroviikoin
-Jos kämppikset lähtevät pidemmälle lomalle, saattaa saada jotain ylläriruokaa jota kämppis ei itse ehtinyt syödä

-Jos avaimet unohtuu, niin ei heti ensimmäisenä tarvitse soittaa kallista ovenavausta, ainoa ongelma jos oman huoneen ovi on lukossa, mutta itse ainakin harvemmin päivällä pidän
-Halpaa

Miinukset:

-Joskus sitä vaan kaipaa omaa rauhaa

-Yhteiset tilat täytyy jakaa

-Ei ole omaa jääkaappia

-Joku kun tekee ruokaa niin siitä voi tulla a) kateelliseksi kun se tuoksuu niin hyvältä tai b) ärsyyntyneeksi kun se haisee kamalalle

-Tiskikaappi on aina täynnä kun sinne pitäisi saada jotain

-Tiskejä ei voi jättää lojumaan (joku tiskaa ne kumminkin tai ärsyyntyy niistä)

-Kaappitilat pitää jakaa
-Jos seinät on kovin ohuet niin saattaa mm. puhelut kuulua läpi, mutta meillä ei onneksi tätä ongelmaa
-Jotkut toisten ihmisten piirteet nyt vaan ärsyttää, vaikka kuinka hyviä ystäviä muuten oliskin
-Solussa voi myös olla ihan kauheaa jos sattuu huonot kämppikset, onneksi itsellä ollut tuuria
-Aterimet tms. menee helposti sekaisin
-Kaikki solukaverit ei välttämättä ole yhtä siistejä
-Edellisten asukkaiden tavaroita ja sotkuja saattaa löytyä vuosienkin päästä

Lista ei siis todellakaan ole kaikenkattava ja se sisältää vaan jotain parin päivän aikana tulleita päähänpistoja. Yleisesti musta soluasuminen ei oo ollenkaan pöllömpää. Luin itseasiassa joskus ehkä lukioaikana artikkelin solukämppiksistä, joista oli tullu hyvätkin kaverit ja sillon päätin että haluan soluun. No, kun aika tuli lentää pesästä niin tottakai se yksiö olis ollu kiva haave, mutta ei vaan ollu mahdollista, jossei yksityisiä markkinoita huomioida. Soluasuminen on kuitenkin onnistunu omalla kohdalla ihan hyvin. Ekassa solussa enemmän sellasta mind your own business -tyyliä ja tokassa paljon sosiaalisempaa, eiköhän sen artikkelin tarina siis toteutunut omaltakin osalta. Tietty kaikilla ei ole yhtä hyvä tuuri, omassakin kaveripiirissä olen kuullut "kauhukämppiksistä". Eli tuuripeliä.

Soluasuminen myös ehkä kasvattaa vähän, kun pitää hyväksyä erilaisia tapoja. Tai siis onhan "kotona" asuminen vähän sama asia, mutta jos vanhempien luona asuu niin luultavasti on niiltä oppinu tavat. Solussa taas kaikilla erilainen kasvatus eli jotain ristiriitojakin voi tulla. Eiköhän kuitenkin suurin osa suomalaisista osaa elää ihan siivosti yhdessäkin, jossei nyt ihan kovin sosiaalisesti, niin ainakin pahemmin häiritsemättä :)

It's the leap of faith

Ihme etten ole saanu aikaseks kirjotettua tästä aiemmin, mutta nyt se erhe korjataan. Aiheena siis mikäs muukaan kuin rakas luistelu. Luistelu on ollu osa mun elämää pidempään kun edes muistan, ekaa kertaa oon ollu jäällä vajaa puoltoista vuotiaana. Ihan itse oon lajin valinnu, vaikka kaipa noi äidin mieltymykset siihen vähän vaikuttikin.

Luistelussa on vaan sitä jotain. Kertoohan siitä jo sekin että luistelukoulussa tein kaiken ja halusin aina vaan jatkaa. Balettitunneilla taas en uskaltanu tehdä yhtään mitään, vaikka balettia olisin muuten halunnutkin tanssia. No, toisaalta ongelma oli kai se että balettiin ei saanu äiti tulla katsomaan, mutta luistelussa se oli aina siellä katsomon puolella.

Yksinluistelijaa musta ei varmasti olis ikinä tullutkaan, vaikka pariluistelu/jäätanssi/yksinluistelu olikin ne alkuperäset unelmat, joita pieni ElluQ lähti toteuttamaan. Mutta hyppyihin ja piruetteihin olin vaan totaalisesti liian arka. Onneksi yksi tuttu oli just alottanu muodostelman, niin perässä sitten pyrin ja pääsinkin joukkueeseen. Sen jälkeen se olikin no turning back, vaikka vastoinkäymisiäkin on ollu.

Mitä se joku sitten on? Sitä on tosi vaikeaa selittää, kun en ole itsekään ihan varma. Vaikka näin miljoona vuotta olenkin harrastanu, niin edelleen ihmetyttää, miten noilla teräkengillä pystyy tekemään niin kauniita liikkeitä. Huippumuodostelma on jotain ihan tavattoman kaunista, mutta silti samalla urheilua, eikä kai tuo omakaan tekeminen mitenkään tosi huonolta näytä. Onnekkaasti oon saanut harrastaa tätä laija Suomessa, joka nykyään on aika edelläkävijä.

Joukkuelajina muodostelmaluistelussa tulee tietenkin sitä yhteenkuuluvuutta ja paljon kavereita, joistain jopa life long friends (vrt. Tuna). Joukkueen kanssa joku saavutus tuntuu paljon paremmalta ja monet tunteet tulee paljon voimakkaampina, kun on muita joista peilata. Toimiva joukkue on oikeesti sen tavottelemisen arvosta, mutta joskus joukkuetoiminta on aika kuraa. Toisaalta sekin on ihan opettavainen kokemus ja sillonkin varmaan oppii sosiaalisia taitoja.

Joku siinä luistelussa on. Kisat on ihania, mutta nykyään ihan perustreenitkin on odottamisen arvosia. Vaikka  joskus tehdään samaa asiaa pitkään ja joskus kuntoillaan niin että jalat on seuraavana päivänä kipeet niin se on kaikki sen arvosta. Kun harkoissa joustaa polvesta ja vääntää niitä askelia, kun ojentaa varpaita ja tekee mahdollisimman tiukasti ja samalla pehmeästi jotain koreografisia liikkeitä. Ja se tunne kun keksii miten saa tehtyä jonkun asian yksinkertasesti vieläkin paremmin (esim. viime treeneissä). Joku siinä vaan on, mikä saa mut jatkamaan vuodesta toiseen. Vastoinkäymisistä huolimatta luistelu on edelleen suuri osa mun elämää ja luulen että se tulee jatkumaan mun elämässä ihan loppuun asti, oli se sitten vaan ulkojäillä käyntiä tai kisoihin menemistä penkkiurheilemaan, luistelua tuskin saa ikinä kitkettyä pois mun elämästä.

You'lll be alright/ No one can hurt you now/ Come morning light/ You and I'll be safe and sound

Turvallisuudentunne, niin harvoin kun sitä täällä länsimaisessa turvayhteiskunnassa ajatteleekaan, on kumminkin yhtenä perustarpeena todella tärkeä. Taitaa siellä Maslown tarvehierarkiassakin tulla aikalailla biologisten tarpeitten jälkeen. Vaikka varsinkin Suomessa on välillä vähän liiankin turvallista, tai ylisuojelevaista, niin jokaisella on mun mielestä omat rajat turvallisuudentunteelle nimenomaan. Aina ei riitä että on järjellisesti turvallista, kaikenlaiset epärationaaliset pelot ja muut huijaa paljon turvallisuudentunnetta, toitottaa päässä että nyt saattaa vaikuttaa turvalliselta, mutta kaikki ei oo aina miltä näyttää...

Mulla on ittelläni tosi paljon kaikkia pelkoja, rationaalisia ja vähän vähemmän rationaalisia. Pelkään muun muassa lähes foobisesti kaloja (joka on tavallaan sääli, koska viihdyn muuten paljon vedessä), enkä voi koskea kaloihin, olla samassa veneessä niitten kanssa tai oikeestaan harrastaa minkäänlaista kontaktia niiden kanssa. Pelkään myös perinteisen tyttömäisesti ampiaisia/mehiläisiä/kaikkia vastaavia, osaks sen takia että oon niille vähän allerginen, mutta muuten luultavasti aika aiheeton pelko näissä määrin. Yöllä saatan alkaa pelätä tiesmitä ihmeellisiä asioita: jotain vanhoja leffoja, murhaajia, varkaita, koiran kuolemaa, mitä ikinä mun mielikuvitus sattuukaan mulle ehdottamaan.

Pelot ja fobiat syö kuitenkin turvallisuudentunnetta aika hetkellisesti pois vaan. Se on se hetki kun kuulee ampiaisen alkaa juosta, kun näkee kalan vedessä tulee pakonomainen tarve paeta tai kun yöllä on varma että naapurin vessan kilahdus on oikeasti keittiön kraanaa kopisteleva murhaaja niin sillon ei tunnu turvalliselta. Yleinen turvallisuudentunne on kuitenkin mun mielestä enemmän kun hetkelliset pelot tai turvalliset hetket. Se on enemmänkin sellanen turvaverkko, jota kantaa mukanaan kokoajan. Sillon tietää, että voi kaatua tai pudota, mutta se verkko ottaa aina kiinni.

Mulle selkeimmän tällasen verkon on luonut eri ihmiset mun elämässä. Muutaman tärkeimmän oon jo joutunut menettämään, eikä mun verkko tunnu ilman niitä enää kokonaiselta. Ne ihmiset, tai vielä yksilöidymmin oli yksi tietty ihminen joka sai mun olon aina tuntumaan turvalliselta. Eikä ees fyysisellä läsnäolollaan, vaan tiesin että vaikka epäonnistun jossain tai en pysty johonkin, mulla on aina se ihminen, ja se aina mun turvaverkkona saa mut jatkamaan eteenpäin. Ikävä totuus on kuitenkin, että tärkeitä ihmisiä lähtee jokaisen elämästä, turvallisuus ja kaikki muukin pitää löytää uudestaan jostain muualta.

Jokaisella on varmaan omat määritelmänsä omille turvaverkoilleen ja niille asioille, jotka tekee olon turvalliseksi. Ehkä yleisin on vanhemmat, ne luo meille elämässä kuitenkin aluksi fyysisen ja materiaalisen ja myöhemmin henkisempään ja takajoukkojen suuntaan muuttuvan verkon, joka usein otetaan turhankin itsestäänselvyytenä. Kaverit voi myös luoda turvallisuudentunnetta, ittelleni ei ehkä samalla tavalla. Toki sitä voi saada myös jostain tavaroista, pippurisuihkeista ja aseista, jos siltä sattuu tuntumaan.

Näissä hyväosasissa kansankodeissa missä me eletään, turvallisuus on kuitenkin usein vaan pään sisällä. Ei meillä riehu ulkona psykoottisia murhaajia, luonnonkatastrofi ei odota nurkan takana tai poliittiset mellakat kipinöi. Totta kai on luonnollista, että pimeällä kujalla illalla hiipii pelko mieleen (joka muuten sekin on tavallaan epärationaalista, koska yleensä raiskaukset/hyökkäykset tapahtuu nimenomaan päivänvalossa), mutta harvoin täällä tarvitsee pelätä henkensä puolesta. Sen takia meillä onkin se luksus, että saadaan keskittyä oman pään sisäsen turvallisuudentunteen luomiseen. Sen oman turvallisuusverkon luomiseen ja vaalimiseen. Ei täällä tarvitse pelätä tai olla yksin, onnistukaa siinä paremmin kun minä :)

But in another life I would make you stay

Lomalla on hyvä ajatella kaikkea, varsinkin jos istuu pari tuntia bussissa. Joskus mulle tulee tunne, sellanen ahdistus siitä minkälainen oon. Mietin miksi ihmeessä tein noin. Eiköhän aika moni kuitenkin joskus allekirjota tätä, eli ei siis mikään suuri ongelma ole. Silti häiritsee. No, tähän palaan vielä kohta.

Vähän positiivisempaa välissä. Luotettavuus on sellanen asia, jota arvostan paljon ihmisessä. Pyrin itekin olemaan sellanen, että ihmiset tuntee että voi luottaa muhun. Siitä en tiedä että miten hyvin siinä onnistun, mutta jossain määrin ehkä kuitenkin. Mulle nimittäin vähän aikaa sitten yksi kaveri kerto sellasen asian, joka varmasti oli vaikeeta. Se kuitenkin luotti muhun ja se tuntu hyvältä. Kyseessä vielä sellanen ihminen, jota en nyt kuitenkaan ihan hirveän pitkään oo tuntenut, joten tosi kiva että oon kuitenkin onnistunu antamaan itestäni jokseenkin luotettavan kuvan. Asia myös sellanen että sen pitää varmasti jakaa se monen muunkin kanssa, mutta olin varmaan aika ensimmäisten joukossa ja osa yhteisistä kavereista ei vielä tiedä. Siitä vaan tulee hyvä olo kun joku jakaa jotakin tärkeetä ja luottamuksellista.

Myös eräs toinen, vähän pitkäaikaisempi, kaveri sano tässä lähiaikoina yhen sydäntä lämmittävän asian. Liitty siihen että ”sulle voin ainakin kertoa”.

Nyt takasin alkuun. Nää kaks esimerkkiä ehkä todistaa, että oon varmaan ihan hyvä ja mukava ihminen. Ainakin joidenkin muiden mielestä. Enkä oikeestaan usko että muut edes vältämättä huomaa tai ajatelee niitä asioita, jotka mua itessäni ärsyttää. Siksipä tästä kaikesta synty kuitenkin mun uuden vuoden lupaus.

En yleensä tee uv-lupauksia, eikä tänäkään vuonna se ollu suunnitelmissa. Kuitenkin kun asioita ajattelin (sanoinhan että bussissa oli hyvin aikaa), niin niistä muodostukin sellanen. Ensin siis pyörittelin mielessä yhtä asiaa, jota odotan vuodelta 2012. Puolitosissani sitten päätin että siitä tulis hyvä lupaus uudelle vuodelle. Totesin kuitenkin että se on aikas haastava noin niinkun vaan päättää. Sittenpä mietin että miten voisin kuitenkin edistää sitä ja yksi hyvä tie on varmasti oman arvostuksen lisääminen. Itseluottamusta oon saanu angstiteinivuosista aika paljonkin lisää, mutta mun vuoden 2012 tavote (joka on ehkä parempi sana kun lupaus) on että opin arvostamaan itseäni enemmän. Just tällasena. Koska jos itse arvostan itseäni, niin eiköhän myös muut arvosta mua enemmän ja varmasti moni asia helpottuu.

For a smile they can share the night

Tänään oli taas yks sellanen pieni hetki, josta sai piristysruiskeen päivään ihan pyytämättä. Olin kauppaan menossa kun näin tutun bussikuskin, jonka linjalla kuljin aina viime vuonna. Täällä päin Suomea ei siis ole ihan sellaset joukkoliikennemahdollisuudet, mitä pääkaupunkiseudulla, eli kuskit tulee aika nopeesti tutuiks. No, tää kyseinen kuski oli muutenkin mun suosikki, aina hymyili ja kiitti bussista poistuttaessa. PK-seudulla asuneena tää tuli oikeesti aika shokkina :) Eli jo kuskin näkeminen eri ympäristössä oli positiivista. Sitten huomasin ettei se ollukaan yksin ja kun ymmärsin ketä sen seurassa oli niin oli ihan pakko kiertää toista kautta sisään kauppaan, että näkisin paremmin.

Nimittäin sen kuskin seurassa oli nainen ja vauva. Pakko oli käydä kattomassa se vauva ja voi että, se oli niin isänsä näkönen! Tai siis en tietenkään voi olla varma, oliko se sen bussikuskin, mutta vaikee oli kyllä erehtyä. Sillä oli ihan samanlainen naama ja sama levee hymy. Siinä kohtaa tuntu että maailma on hyvä paikka. Teki mieli mennä onnittelemaan sitä kuskia, mutta hillitsin itteni, vaikka mä tunnistan sen bussikuskin, niin se ei ehkä tunnista mua. Varsinkaan kun en oo tässä lähiaikoina kulkenu sillä bussilla. Silti jäi hyvä mieli.

Tässä nyt on vauvoja ollu muutenkin, kun serkku ja yks kaveri sai nyt molemmat syksyllä vauvat. Mistä tietää että on tulossa vanhaksi? No, noi oli kyllä molemmat vähän vanhempia, että eipä kai tässä mikään kiire vielä. Tosin myös yks entinen luokkakaveri on raskaana, se on jo vähän pelottavampaa :) Vauvat ja lapset on ihania. Noin niinkun yleisellä tasolla, sulosia ja sitten niillä on hauskoja juttuja. Eihän se arki tietenkään oo aina mitenkään helppoa, mutta oon aika varma että mulla on isona lapsia. Ei montaa, mutta ehkä kaks tai kolme olis sopiva määrä. Mulla itelläni on yks sisko ja ihan sopivan kokonen perhe meillä. Ja "isona" tarkottaa sitten joskus kun on opiskelut opiskeltu ja se miekkonen ja ehkä vähän työkokemustakin. Ei mulla mitään vuosisuunnitelmia, toisin kun yks vähän nuorempi kaveri sano että haluu saada viimesen lapsensa joskus olikohan 25-vuotiaana. Eikä siinä mitään, ei vaan oo mun juttu että ei paineita kiitos :)

Toivottavasti kuitenkin näitä ihania hetkiä tulee paljon lisää. Sen vauvan ilme oli vaan niin aito ja se pysäytti. Toivotaan että siitä tulee yhtä positiivinen ihminen kun isästään.

It's the moment to live and the moment to die. The moment to fight

Tiiättekö niitä hetkiä, kun maailma pysähtyy hetkeksi. Niitä hetkiä, kun tuntee että on täysin oikeessa paikassa oikeitten ihmisten kanssa. Että kuuluu sinne. Ja siihen hetkeen. Tiiättekö niitä hetkiä?

Nää hetket on jokaiselle varmaan aika erilaisia, ja niitä voi olla monessa eri paikassa, seurassa ja tilanteessa. Mutta niitä yhdistää jollakin tavalla se yhteenkuuluvuuden tunne. On tavallaan osa jotain suurempaa.

Mulla oli yksi tällanen hetki tänä viikonloppuna. Oli menossa ihan normaalit treenit, ite olin vielä kipeenä niin lepäsin hetken sivussa sillon. Samaan aikaan samassa paikassa oli treenaamassa kolme muutakin meijän seuran joukkuetta, ja kattelin niitä siinä sivusilmällä. Yhtäkkiä kaikki toisesta joukkueesta lähtee kävelemään tai oikeemmin juoksemaan pois paikalta, ja mäkin aloin vähän ihmetellä. Tai viimeistään siinä vaiheessa aloin ihmetellä vielä enemmän, kun omakin joukkue lähti juoksemaan pois. Kävin kysymässä hämmästyneenä valkuilta, että mitä oikeen tapahtuu: kaikki on menossa kattomaan Talentin finaaliesitystä.

Tässä vaiheessa ehkä hyvä tarkentaa, että finaalin yhtenä kisaajana oli paristunttailijoita, jotka ainakin meistä kaikki tuntee jollain asteella. Meijänkin joukkueesta kaikki on seurannu niitten taivalta Talentissa ja äänestäny niitä jatkoon :)

Sen jälkeen itekkin juoksin muitten perässä kohti jotain paikkaa missä huhun mukaan näkisi tän esityksen. Saavuttiin kaikki sellaseen pieneen kokoustilaan, jossa telkkarista tuli Talentin edellinen esitys. Ängettiin kaikki sinne pieneen huoneeseen kattomaan, otettiin pari kuvaa myös todisteeksi. Sen jälkeen tunnelma alkokin jännittyä, kun tuli Mijan&Mikan vuoro. Sen jälkeen se oli ihan täyttä tunnelmaa.

Hiljaisuus ja jännitys joka jutun kohalla. Iloitseminen onnistumisesta. Hauska nauru tuomareiden ilmeille. Upee tunne lopussa.

Vaikka se kesti vaan hetken, sillon tunsi vaan olevansa niin oikeessa paikassa. Ettei mulla sillä hetkellä olisi voinut ollut mitään parempaa paikkaa olla. Ja että ehkä tollasia hetkiä vielä tulee, ehkä niiden vuoksi jatkaa elää aina hetken enemmän. Ja enemmän.

It's a man, it's a myth

Mysteerimiehen arvoitus. Keskiviikkona meille ilmesty miesten kengät eteiseen. Ne oli siinä koko yön ja naapurihuoneesta kyllä kuulu puhetta. Meillä on ennenkin ollu yövieraita ja luulin että oli sama tyyppi kyseessä.  Kuulin sitten eilen toiselta kämppikseltä (oolkoot vaikka Anna), että ne kengät kuuluu jollekin Pentille, mutta että se ei ollu nähny sitä Penttiä, vaan ne kengät. Juteltiin siinä sitten ja sanoin etten tienny että se toinenkin kämppis (Juulia) on kotona, kuulin vaan kun kävi vessassa. Mutta selviskin ettei Juulia ollukaan kotona, vaan sen huoneessa lymysi se mysteerimies. En ollu tajunnu että ne kengät oli edelleen siinä eteisessä :)

No mitäpä pienistä, jatkettiin jutustelua ja ovikello soi, Juulia tuli ilman avaimia, kun sen avaimet oli tällä Pentillä. Pentti ei kuitenkaan tullu avaamaan sitä ovea, vaan me mentiin. No jossain vaiheessa tein sitten ruokaa keittiössä ja oltiin siellä kaikki tytöt, kun Pentti sitten tulee ulkoota ja esittelee ittensä ”Juulian seksileluna”.  Kuulemma ne on kuitenkin ihan vaan kavereita, joten naurettiin siinä sitten. Ja sai se siitä kuullakin myöhemmin. Oli muutenkin tosi hauska ihminen ja kiva ettei ollu enää mysteerimies.


Mulla itelläni on ollu myös jo pidemmän aikaa yksi hyvä miespuolinen kaveri. Kaikilla on kuitenkin yleensä sellanen asenne että ”ai  ’vaan’ kaveri”. Sehän nyt on sitten vuosien aikana jo vähän alkanu ärsyttämään. Silti huomasin itekin että olin eilen koko ajan vähän varuillaan, että onko näillä Juulialla ja Pentillä jotain. Sitten tajusin että hei, mua ärsyttää tällanen, miksi teen sitä ite. Varsinkin kun ei sillä kämppiksellä pitäis olla mitään syytä salata jos niiden välillä oliskin jotakin.


Aloin sitten tietysti miettimään, miksi näin. Miksi mulla ja kaikilla muilla on sellanen oletus, ettei kaksi ihmistä voi olla kavereita vaan koska ne sattuu olemaan eri sukupuolta? Ja miten en edes ite oo päässy tästä oletuksesta, vaikka itsellä sama tilanne? Vai onko siinä tosiaan perää, enkä vaan oo vielä tajunnu sitä? No toivottavasti ei sentään, haluun pysyä mieluummin ”vaan” kavereina, vaikka kritisoinkin sitä että kaverius on ”vaan”. Onko seurustelu sitten jotain niin paljon enemmän ja olenko mä Tunankin kanssa ”vaan kaveri” tai ”vaan ystävä” kun ei seurustella? Ei, en ikinä sanois kenestäkään (naispuolisesta) kaverista että ne on vaan kavereita. Miksi siihen pitäisi laittaa vastakkaisen sukupuolen kohdalla se vaan? Tää mun kaveripoika on kuitenkin mulle parempi kaveri kun moni muu, joten en haluais sitä sitten vähätellä.


Tulipas nyt pohdiskelevaa tekstiä, eikä ehkä ihan täydellisesti sovi siihen positiivinen-kategoriaan, mutta nauroin kyllä itelleni että miksi epäilen jotain muuta kun en pidä siitä että mua epäillään. Ja musta oli kuitenkin aika hauska tapahtuma, vaikka en ehkä saanu sitä täydellisesti kuvattua.  Vielä ei oo kuulemma tietoa että millon Pentti lähtee meiltä, mutta nyt se ei haittaa niin paljon kun ollaan tavattu, eikä aina yleisissä tiloissa tarvii enää hipsiä peläten että törmää johonkin mysteerimieheen. Niin ja kaikki nimet on sitten muutettu.

Please don't stop the music

Spotify teki comebackin!

Mulla on siis Spotifyssa sellanen normaali ilmaistili. Kaikki jotka on jonkinaikaa seuraillu Spotifyn historiaa tietää varmaan, että ennen ainoa ero ilmaistilin ja premiumin välillä oli mainokset, offline-mahollisuus ja no tietysti hinta :P Olikohan se viime keväänä, kun joku neropatti päätti sitten, että hei me halutaankin saada enemmän rahaa ja luopua "missiostamme" (joka siis virallisesti on ollut saada ihmisiä hylkäämään piratismi)! Ja tämän idean jälkeen ilmaistileillä saakin kuunnella vaan kymmenen tuntia kuukaudessa ja yhen kappaleen max. 5 kertaa koko tilin olemassaolon aikana. Ihan mahtavaa.

Aina viime lokakuuhun asti siellä ylänurkassa komeilikin sitten 10h mittari, jonka avulla pysty ees jotenkin seuraamaan aikansa kulumista. Sen jälkee tuli enää viimesen tunnin mittari. No, nykyään ei taida tulla mittaria ollenkaan, heittää vaan nollat tauluun suoraan. Sen lisäksi nää ajat on tosi epämääräsiä, välillä saattaa tulla lisää aikaa kesken kuukauden, ja välillä ei sitten tuu ollenkaan.

Tänään kun tapani mukaan avasin Spotifyn olettamatta kuitenkaan, että voisin taaskaan kuunnella sieltä (nolla on taas viihdyttäny mua oman aikansa) olinkin saanu lisää aikaa! Taaskaan ilman mitään mittareita, joten kauhulla odottelen että mitä siellä nyt on kymmenen ja puolen tunnin väliltä.

Mutta silti: edes hetkellisesti saan taas kuunnella Spotifyta! Jossa toisaalta mun listalta alkaa olla aika paljon biisejä kokonaan lukossa... No, kaikkea ei voi saada.

Here I am - this is me

Moi! Olen ElluQ, 20-vuotias opiskelija ja toinen tän blogin kirjottajista. Noin vuosi sitten muutin pois kotoa uuteen opiskelukaupunkiini, jossa nyt asun soluasunnossa. Muutto uuteen kaupunkiin oli tietysti super iso muutos, mutta jossei ihan se kaikista paras, niin yksi parhaista asioista mitä mulle on ikinä tapahtunut! Oon nimittäin itsenäistyny paljon ja tutustunu mahtaviin ihmisiin. Nyt siis toisen vuoden yliopisto-opinnot meneillään ja hyvin olen viihtynyt, vaikka etenkin tänä vuonna sitä opiskelua on oikeasti pitänyt harrastaa.

Mun harrastuksiin kuuluu tällä hetkellä muodostelmaluistelu, sen ja koulun kanssa onkin sitten jo aika paljon tekemistä. Tosin siinä sivussa ehtii myös toisinaan nähdä kavereita ja tehdä kaikkea muutakin. Tykkään mm. tehdä ruokaa, vaikka usein oon aika laiska siinä suhteessa. Lähinnä viikonloppuisin innostun kunnolla ajan kanssa kokkailemaan ja sitä aikaa tosiaan meneekin kun välillä pitää soittaa ja kysyä äidiltä ohjeita. Siltikin lopputulos on yleensä hyvä, pitäisi vaan useammin jaksaa tehdä niitä uusia ruokia.

Päällepäin vaikutan usein varmaan aika hiljaselta, mutta sisällä on paljon mielipiteitä ja itseluottamuksen tässä koko ajan kasvaessa niitä tulee yhä enemmän sanottua ääneenkin. Toivottavasti myös tän blogin kirjottaminen auttaa itseilmasun kehittymisessä. Ja kavereiden kanssa oon sitten tietysti ihan erilainen. Nyt kyllä huomaan tässä että niinkun Tuna jo mainitsi, niin omasta itsestä kertominen on tosi hankalaa. Mutta ehkäpä mun luonnetta voi sitten tulkita paremmin tulevista teksteistä.

Tunan kanssa ollaan tunnettu kasiluokan keväästä ja tutustuttiin yhteisen harrastuksen kautta. En ikinä ajatellu että meistä tulis näin hyviä ystäviä, mutta siinä sitten sen kevään ja syksyn aikana tutustuttiin paremmin. Lopulta päädyttiin myös samaan lukioon, joka varmasti autto tässä ystävyydessä. Vuosien mittaan on kertyny paljon yhteisiä kavereita, mutta ei olla niin tiukassa, etteikö osattais päästää irti, eli molemmilla myös omat ympyrät, joissa pyöriä, etenkin nyt kun asutaan eri kaupungeissa. Ihanaa kuitenkin että meidän ystävyys on säilyny ja nyt sitten perustettiin (pitäisköhän ihan sanoa että viimeinkin?) myös yhteinen blogi.

Welcome 2 my life

Toinen blogikirjoittajista esittäytyy :) Hitto on muuten vaikeeta kirjottaa esittelyä itestään, paljon helpompi ois jostain toisesta.... Noh, yritetään!

Elikkä nimimerkin Tuna takaa löytyy parikymppinen neito täältä pääkaupunkiseudulta. Asustelen kämppikseni kanssa opiskelija-asunnossa mukavan lähellä kouluani Aalto-yliopistoa. Koulun lisäksi mun elämää täyttääkin satunnaiset työvuorot, kaverit mutta eniten mun rakkain harrastus kilpacheerleading, jota ite harrastan ja valmennan. Urheilu on muutenkin tosi tärkeetä mulle, ja tykkään myös juosta ja pelata sulkkista ja ja ja kokeilla kaikenlaista :) Muuten vapaa-ajalla innostun välillä piirtämään, pelaaman tietokonepelejä ja kattelemaan netistä eri sarjoja (Make it or Break it, mikä löytö!!).

Pidän itteäni kohtuu sosiaalisena ja ilosena ihmisenä. Toisaalta oon myös tosi ailahteleva, ja pienetkin jutut saattaa pilata mun päivän. Vaadin itteltäni paljon, ja usein tää menee myös siihen että alan vaatia muiltakin paljon. Haluun aina pärjätä hyvin ja erottua joukosta, oli kyseessä lähes mikä tahansa urheilusta kouluun ja bileisiin. Saatan alkuun vaikuttaa ujommalta, mutta uskokaa pois mulla on kova ääni ja aika vilkas persoona.

Viime aikoina oon kuitenkin ollu vähän maassa. Tai no, viime keväästä asti kaikki on menny enemmän tai vähemmän alaspäin, vaikka on niitä hyviäkin aikoja ollu välissä. Tuntuu, ettei jotenkin jaksa enää samalla tavalla kun ennen. Että nykyään se iloisuus on enemmänkin kulissi, mitä jaksaa pitää yllä vaan muiden nähden. Se ei tuu enää samalla tavalla sisältä. Tiiän että siihen on vaikuttanu esimerkiksi vaikea ero ja koulukin on alkanu tuntua väärältä, mutta yritän vieläkin ettiä syitä tähän. Ja ennen kaikkea selvitä tästä, vaikka välillä se tuntuu ihan mahottomalta.

Tää onkin ehkä yksi syy miksi halusin perustaa tän blogin. Saa ja tavallaan on pakkokin pysähtyä hetkeksi miettimään niitä positiivisia asioita elämässä, ja kirjottaminen on muutenkin terapauttista. On jotain mistä innostua edes hetkeksi. Ja tietenkin ElluQ on mun pitkäaikanen ystävä, josta oon nyt fyysisten olosuhteiden pakosta ikävästi ajautunu kauemmas. Tää blogi tuo ainakin mun puolelta myös sellasta yhteisyyden tunnetta meille.

Mun ja ElluQn historia on kestäny jo viitisen vuotta alkaen aina tutustumisesta muodostelmaluistelujoukkueesta. Harrastettiin siis molemmat sitä ennen SM-junioritasolla, ja tutustuttiin kun ElluQ tuli mun kanssa samaan joukkueeseen. En enää tarkalleen muista miten tutustuttiin, mutta tultiin hyvin toimeen alusta alkaen. Samalla jäätiin molemmat meijän kolmannen kaverin kanssa kisajoukkueesta ulkopuolelle ja alko hioutua ryhmähenkeä meijän välille. Emmä tiiä, kai me jotenkin vaan klikattiin ja tässä sitä nyt ollaan. Satojen kilometrien päässä, mutta edelleen hyvinä ystävinä ja läsnä toistemme elämissä.