It's the leap of faith

Ihme etten ole saanu aikaseks kirjotettua tästä aiemmin, mutta nyt se erhe korjataan. Aiheena siis mikäs muukaan kuin rakas luistelu. Luistelu on ollu osa mun elämää pidempään kun edes muistan, ekaa kertaa oon ollu jäällä vajaa puoltoista vuotiaana. Ihan itse oon lajin valinnu, vaikka kaipa noi äidin mieltymykset siihen vähän vaikuttikin.

Luistelussa on vaan sitä jotain. Kertoohan siitä jo sekin että luistelukoulussa tein kaiken ja halusin aina vaan jatkaa. Balettitunneilla taas en uskaltanu tehdä yhtään mitään, vaikka balettia olisin muuten halunnutkin tanssia. No, toisaalta ongelma oli kai se että balettiin ei saanu äiti tulla katsomaan, mutta luistelussa se oli aina siellä katsomon puolella.

Yksinluistelijaa musta ei varmasti olis ikinä tullutkaan, vaikka pariluistelu/jäätanssi/yksinluistelu olikin ne alkuperäset unelmat, joita pieni ElluQ lähti toteuttamaan. Mutta hyppyihin ja piruetteihin olin vaan totaalisesti liian arka. Onneksi yksi tuttu oli just alottanu muodostelman, niin perässä sitten pyrin ja pääsinkin joukkueeseen. Sen jälkeen se olikin no turning back, vaikka vastoinkäymisiäkin on ollu.

Mitä se joku sitten on? Sitä on tosi vaikeaa selittää, kun en ole itsekään ihan varma. Vaikka näin miljoona vuotta olenkin harrastanu, niin edelleen ihmetyttää, miten noilla teräkengillä pystyy tekemään niin kauniita liikkeitä. Huippumuodostelma on jotain ihan tavattoman kaunista, mutta silti samalla urheilua, eikä kai tuo omakaan tekeminen mitenkään tosi huonolta näytä. Onnekkaasti oon saanut harrastaa tätä laija Suomessa, joka nykyään on aika edelläkävijä.

Joukkuelajina muodostelmaluistelussa tulee tietenkin sitä yhteenkuuluvuutta ja paljon kavereita, joistain jopa life long friends (vrt. Tuna). Joukkueen kanssa joku saavutus tuntuu paljon paremmalta ja monet tunteet tulee paljon voimakkaampina, kun on muita joista peilata. Toimiva joukkue on oikeesti sen tavottelemisen arvosta, mutta joskus joukkuetoiminta on aika kuraa. Toisaalta sekin on ihan opettavainen kokemus ja sillonkin varmaan oppii sosiaalisia taitoja.

Joku siinä luistelussa on. Kisat on ihania, mutta nykyään ihan perustreenitkin on odottamisen arvosia. Vaikka  joskus tehdään samaa asiaa pitkään ja joskus kuntoillaan niin että jalat on seuraavana päivänä kipeet niin se on kaikki sen arvosta. Kun harkoissa joustaa polvesta ja vääntää niitä askelia, kun ojentaa varpaita ja tekee mahdollisimman tiukasti ja samalla pehmeästi jotain koreografisia liikkeitä. Ja se tunne kun keksii miten saa tehtyä jonkun asian yksinkertasesti vieläkin paremmin (esim. viime treeneissä). Joku siinä vaan on, mikä saa mut jatkamaan vuodesta toiseen. Vastoinkäymisistä huolimatta luistelu on edelleen suuri osa mun elämää ja luulen että se tulee jatkumaan mun elämässä ihan loppuun asti, oli se sitten vaan ulkojäillä käyntiä tai kisoihin menemistä penkkiurheilemaan, luistelua tuskin saa ikinä kitkettyä pois mun elämästä.

You'lll be alright/ No one can hurt you now/ Come morning light/ You and I'll be safe and sound

Turvallisuudentunne, niin harvoin kun sitä täällä länsimaisessa turvayhteiskunnassa ajatteleekaan, on kumminkin yhtenä perustarpeena todella tärkeä. Taitaa siellä Maslown tarvehierarkiassakin tulla aikalailla biologisten tarpeitten jälkeen. Vaikka varsinkin Suomessa on välillä vähän liiankin turvallista, tai ylisuojelevaista, niin jokaisella on mun mielestä omat rajat turvallisuudentunteelle nimenomaan. Aina ei riitä että on järjellisesti turvallista, kaikenlaiset epärationaaliset pelot ja muut huijaa paljon turvallisuudentunnetta, toitottaa päässä että nyt saattaa vaikuttaa turvalliselta, mutta kaikki ei oo aina miltä näyttää...

Mulla on ittelläni tosi paljon kaikkia pelkoja, rationaalisia ja vähän vähemmän rationaalisia. Pelkään muun muassa lähes foobisesti kaloja (joka on tavallaan sääli, koska viihdyn muuten paljon vedessä), enkä voi koskea kaloihin, olla samassa veneessä niitten kanssa tai oikeestaan harrastaa minkäänlaista kontaktia niiden kanssa. Pelkään myös perinteisen tyttömäisesti ampiaisia/mehiläisiä/kaikkia vastaavia, osaks sen takia että oon niille vähän allerginen, mutta muuten luultavasti aika aiheeton pelko näissä määrin. Yöllä saatan alkaa pelätä tiesmitä ihmeellisiä asioita: jotain vanhoja leffoja, murhaajia, varkaita, koiran kuolemaa, mitä ikinä mun mielikuvitus sattuukaan mulle ehdottamaan.

Pelot ja fobiat syö kuitenkin turvallisuudentunnetta aika hetkellisesti pois vaan. Se on se hetki kun kuulee ampiaisen alkaa juosta, kun näkee kalan vedessä tulee pakonomainen tarve paeta tai kun yöllä on varma että naapurin vessan kilahdus on oikeasti keittiön kraanaa kopisteleva murhaaja niin sillon ei tunnu turvalliselta. Yleinen turvallisuudentunne on kuitenkin mun mielestä enemmän kun hetkelliset pelot tai turvalliset hetket. Se on enemmänkin sellanen turvaverkko, jota kantaa mukanaan kokoajan. Sillon tietää, että voi kaatua tai pudota, mutta se verkko ottaa aina kiinni.

Mulle selkeimmän tällasen verkon on luonut eri ihmiset mun elämässä. Muutaman tärkeimmän oon jo joutunut menettämään, eikä mun verkko tunnu ilman niitä enää kokonaiselta. Ne ihmiset, tai vielä yksilöidymmin oli yksi tietty ihminen joka sai mun olon aina tuntumaan turvalliselta. Eikä ees fyysisellä läsnäolollaan, vaan tiesin että vaikka epäonnistun jossain tai en pysty johonkin, mulla on aina se ihminen, ja se aina mun turvaverkkona saa mut jatkamaan eteenpäin. Ikävä totuus on kuitenkin, että tärkeitä ihmisiä lähtee jokaisen elämästä, turvallisuus ja kaikki muukin pitää löytää uudestaan jostain muualta.

Jokaisella on varmaan omat määritelmänsä omille turvaverkoilleen ja niille asioille, jotka tekee olon turvalliseksi. Ehkä yleisin on vanhemmat, ne luo meille elämässä kuitenkin aluksi fyysisen ja materiaalisen ja myöhemmin henkisempään ja takajoukkojen suuntaan muuttuvan verkon, joka usein otetaan turhankin itsestäänselvyytenä. Kaverit voi myös luoda turvallisuudentunnetta, ittelleni ei ehkä samalla tavalla. Toki sitä voi saada myös jostain tavaroista, pippurisuihkeista ja aseista, jos siltä sattuu tuntumaan.

Näissä hyväosasissa kansankodeissa missä me eletään, turvallisuus on kuitenkin usein vaan pään sisällä. Ei meillä riehu ulkona psykoottisia murhaajia, luonnonkatastrofi ei odota nurkan takana tai poliittiset mellakat kipinöi. Totta kai on luonnollista, että pimeällä kujalla illalla hiipii pelko mieleen (joka muuten sekin on tavallaan epärationaalista, koska yleensä raiskaukset/hyökkäykset tapahtuu nimenomaan päivänvalossa), mutta harvoin täällä tarvitsee pelätä henkensä puolesta. Sen takia meillä onkin se luksus, että saadaan keskittyä oman pään sisäsen turvallisuudentunteen luomiseen. Sen oman turvallisuusverkon luomiseen ja vaalimiseen. Ei täällä tarvitse pelätä tai olla yksin, onnistukaa siinä paremmin kun minä :)

But in another life I would make you stay

Lomalla on hyvä ajatella kaikkea, varsinkin jos istuu pari tuntia bussissa. Joskus mulle tulee tunne, sellanen ahdistus siitä minkälainen oon. Mietin miksi ihmeessä tein noin. Eiköhän aika moni kuitenkin joskus allekirjota tätä, eli ei siis mikään suuri ongelma ole. Silti häiritsee. No, tähän palaan vielä kohta.

Vähän positiivisempaa välissä. Luotettavuus on sellanen asia, jota arvostan paljon ihmisessä. Pyrin itekin olemaan sellanen, että ihmiset tuntee että voi luottaa muhun. Siitä en tiedä että miten hyvin siinä onnistun, mutta jossain määrin ehkä kuitenkin. Mulle nimittäin vähän aikaa sitten yksi kaveri kerto sellasen asian, joka varmasti oli vaikeeta. Se kuitenkin luotti muhun ja se tuntu hyvältä. Kyseessä vielä sellanen ihminen, jota en nyt kuitenkaan ihan hirveän pitkään oo tuntenut, joten tosi kiva että oon kuitenkin onnistunu antamaan itestäni jokseenkin luotettavan kuvan. Asia myös sellanen että sen pitää varmasti jakaa se monen muunkin kanssa, mutta olin varmaan aika ensimmäisten joukossa ja osa yhteisistä kavereista ei vielä tiedä. Siitä vaan tulee hyvä olo kun joku jakaa jotakin tärkeetä ja luottamuksellista.

Myös eräs toinen, vähän pitkäaikaisempi, kaveri sano tässä lähiaikoina yhen sydäntä lämmittävän asian. Liitty siihen että ”sulle voin ainakin kertoa”.

Nyt takasin alkuun. Nää kaks esimerkkiä ehkä todistaa, että oon varmaan ihan hyvä ja mukava ihminen. Ainakin joidenkin muiden mielestä. Enkä oikeestaan usko että muut edes vältämättä huomaa tai ajatelee niitä asioita, jotka mua itessäni ärsyttää. Siksipä tästä kaikesta synty kuitenkin mun uuden vuoden lupaus.

En yleensä tee uv-lupauksia, eikä tänäkään vuonna se ollu suunnitelmissa. Kuitenkin kun asioita ajattelin (sanoinhan että bussissa oli hyvin aikaa), niin niistä muodostukin sellanen. Ensin siis pyörittelin mielessä yhtä asiaa, jota odotan vuodelta 2012. Puolitosissani sitten päätin että siitä tulis hyvä lupaus uudelle vuodelle. Totesin kuitenkin että se on aikas haastava noin niinkun vaan päättää. Sittenpä mietin että miten voisin kuitenkin edistää sitä ja yksi hyvä tie on varmasti oman arvostuksen lisääminen. Itseluottamusta oon saanu angstiteinivuosista aika paljonkin lisää, mutta mun vuoden 2012 tavote (joka on ehkä parempi sana kun lupaus) on että opin arvostamaan itseäni enemmän. Just tällasena. Koska jos itse arvostan itseäni, niin eiköhän myös muut arvosta mua enemmän ja varmasti moni asia helpottuu.