You'lll be alright/ No one can hurt you now/ Come morning light/ You and I'll be safe and sound

Turvallisuudentunne, niin harvoin kun sitä täällä länsimaisessa turvayhteiskunnassa ajatteleekaan, on kumminkin yhtenä perustarpeena todella tärkeä. Taitaa siellä Maslown tarvehierarkiassakin tulla aikalailla biologisten tarpeitten jälkeen. Vaikka varsinkin Suomessa on välillä vähän liiankin turvallista, tai ylisuojelevaista, niin jokaisella on mun mielestä omat rajat turvallisuudentunteelle nimenomaan. Aina ei riitä että on järjellisesti turvallista, kaikenlaiset epärationaaliset pelot ja muut huijaa paljon turvallisuudentunnetta, toitottaa päässä että nyt saattaa vaikuttaa turvalliselta, mutta kaikki ei oo aina miltä näyttää...

Mulla on ittelläni tosi paljon kaikkia pelkoja, rationaalisia ja vähän vähemmän rationaalisia. Pelkään muun muassa lähes foobisesti kaloja (joka on tavallaan sääli, koska viihdyn muuten paljon vedessä), enkä voi koskea kaloihin, olla samassa veneessä niitten kanssa tai oikeestaan harrastaa minkäänlaista kontaktia niiden kanssa. Pelkään myös perinteisen tyttömäisesti ampiaisia/mehiläisiä/kaikkia vastaavia, osaks sen takia että oon niille vähän allerginen, mutta muuten luultavasti aika aiheeton pelko näissä määrin. Yöllä saatan alkaa pelätä tiesmitä ihmeellisiä asioita: jotain vanhoja leffoja, murhaajia, varkaita, koiran kuolemaa, mitä ikinä mun mielikuvitus sattuukaan mulle ehdottamaan.

Pelot ja fobiat syö kuitenkin turvallisuudentunnetta aika hetkellisesti pois vaan. Se on se hetki kun kuulee ampiaisen alkaa juosta, kun näkee kalan vedessä tulee pakonomainen tarve paeta tai kun yöllä on varma että naapurin vessan kilahdus on oikeasti keittiön kraanaa kopisteleva murhaaja niin sillon ei tunnu turvalliselta. Yleinen turvallisuudentunne on kuitenkin mun mielestä enemmän kun hetkelliset pelot tai turvalliset hetket. Se on enemmänkin sellanen turvaverkko, jota kantaa mukanaan kokoajan. Sillon tietää, että voi kaatua tai pudota, mutta se verkko ottaa aina kiinni.

Mulle selkeimmän tällasen verkon on luonut eri ihmiset mun elämässä. Muutaman tärkeimmän oon jo joutunut menettämään, eikä mun verkko tunnu ilman niitä enää kokonaiselta. Ne ihmiset, tai vielä yksilöidymmin oli yksi tietty ihminen joka sai mun olon aina tuntumaan turvalliselta. Eikä ees fyysisellä läsnäolollaan, vaan tiesin että vaikka epäonnistun jossain tai en pysty johonkin, mulla on aina se ihminen, ja se aina mun turvaverkkona saa mut jatkamaan eteenpäin. Ikävä totuus on kuitenkin, että tärkeitä ihmisiä lähtee jokaisen elämästä, turvallisuus ja kaikki muukin pitää löytää uudestaan jostain muualta.

Jokaisella on varmaan omat määritelmänsä omille turvaverkoilleen ja niille asioille, jotka tekee olon turvalliseksi. Ehkä yleisin on vanhemmat, ne luo meille elämässä kuitenkin aluksi fyysisen ja materiaalisen ja myöhemmin henkisempään ja takajoukkojen suuntaan muuttuvan verkon, joka usein otetaan turhankin itsestäänselvyytenä. Kaverit voi myös luoda turvallisuudentunnetta, ittelleni ei ehkä samalla tavalla. Toki sitä voi saada myös jostain tavaroista, pippurisuihkeista ja aseista, jos siltä sattuu tuntumaan.

Näissä hyväosasissa kansankodeissa missä me eletään, turvallisuus on kuitenkin usein vaan pään sisällä. Ei meillä riehu ulkona psykoottisia murhaajia, luonnonkatastrofi ei odota nurkan takana tai poliittiset mellakat kipinöi. Totta kai on luonnollista, että pimeällä kujalla illalla hiipii pelko mieleen (joka muuten sekin on tavallaan epärationaalista, koska yleensä raiskaukset/hyökkäykset tapahtuu nimenomaan päivänvalossa), mutta harvoin täällä tarvitsee pelätä henkensä puolesta. Sen takia meillä onkin se luksus, että saadaan keskittyä oman pään sisäsen turvallisuudentunteen luomiseen. Sen oman turvallisuusverkon luomiseen ja vaalimiseen. Ei täällä tarvitse pelätä tai olla yksin, onnistukaa siinä paremmin kun minä :)